Voimasta ja kunniasta
This track is instrumental.
Saapui hän keskelle hävityksen Kylään ammoin niin rauhaisaan. Katot hehkuivat väreissä liekkien Ja veri rakkaiden peitti maan. Vihan nostatti ja kiiri taivaisiin. Niin moni lieni jo tiellä tuonelaan Vaan he viel' ei veisi häntä mukanaan. Vaik' joukkonsa hän kokosi liki lyödyistä, Yksin raivonsa vavahdutti julmaa vastusta. Kai satakunta ruumista hän polki allensa, Armoa ken sai kohtas' vain kirveen kaulalla. "Miekanterät vapauttakaa, Kostuttakaa kylmää rautaa! Suokaa heille vihastanne, Hukuttakaa hurmeen virtaan!" "Kilpien taa piiloutukaa, Pelkurit jo perääntykää! Ohitsemme jos mielitte Viimeinenkin hautaan saattakaa!" Harvatpa kertomaan säästyivät, Siksi veri yltyi virtaamaan. Niin vain aika koitti myös sankarin Kirjailtu miekka kourassaan (vaan mies taipumaton veljet rinnallaan Tarustoissa elää ainiaan). [English translation:] Amongst such ravage he arrived, to a village once so calm. Rooftops glowing the colours of flame and the blood of the beloved on the ground. Such anger did it raise to echo through all skies. To beyond so many may have travelled but not yet they were to take him along. 'though gathering his forces from those nearly defeated, alone it was his rage that shook the cruel enemy. Hundreds of corpses he trampled underfoot, his axe on their necks as a display of mercy. "Blades of your swords shall be set free, iron so cold shall now redden! Grant them a glimpse of your hatred, drown them into the streams of gore!" "Behind your shields you shall now hide, all you cowards better flee! Should you past us desire to walk, our last man standing you must strike to the ground!" Very few were spared to tell this story, so immensely the blood took to flowing. And so the time of the warrior did come with an embroided blade in its hand (but a man unyielding with his brothers by his side as a legend he lives forever).
Submitted by Dahmers Fridge — Apr 24, 2025
1 Kauan sitten kylän päässä syntyi kaksi poikaa, Kaksi perillistä sodanjumalan karhuntaljoin verhotun. Jo kolmen iästä, sanovat, toisiansa alkoivat harjoittaa Ja kun teräksensä yhteen kalahti, saattoi kuulla ukkosen. Kauan sitten kylän päässä varttui kaksi poikaa, Kaksiko vain typerystä kuolemaa pilkkaamaan? Ei yksikään haava vielä ollut tehnyt tehtäväänsä Ja siksi kai sitä miekasta vihollisen täytyi anoa. Aina kunnia houkuttaa nuorta kansaa (ryöstöretki merten taa) ja taistelu sitäkin enemmän. Varmaan turmaan rientävän tielle Vain toinen hullu uskaltautuu. 2 Kun kenttä hohkaa kärsimystä ja kirveet lentävät, Leikki kanssa kuoleman vain yltyy. Niin riemukasta lapsien on päitä pudottaa Kuunnellessaan sotajoukkoa hurraavaa. 3 Usein käykin vain niin et' vertaisesta tulee alempi. Tarinan kulku voitoista kääntyy Ja maine ihmisen helposti antaa veljensä unohtaa. Ylpeys, tuo kavalin tauti päällä maan, Näin on vienyt taas yhden uhrin muassaan. Kumpi lie se epatto, kilpi alhaalla ja miekka koholla Teilleen mennyt vaiko hän joka hautoja kaivaa saa? Heikompaa voima mik' riepottaa; Kotinsa on iäksi jättänyt tahtoen vielä surmata. Kunniaton moinen työ. [English translation:] 1 Long ago a village away there were born two sons, two heirs of the god of war dressed in bearskins. From the age of three, they say, each other they did train and when their steel did clash thunder could be heard. Long ago a village away there did grow two sons, or were they just two fools born to mock their deaths? Still they hadn't got a wound that would've hurt'd enough to prevent them from begging such from a foreign blade. Honour always tempts the young blood (plundering across the seas) and battles even more. Into the way of the one rushing to his doom only another insane dares step. 2 When the field emits pain and axes fly about, play with death is on the increase. Such a joy for children the dropping of heads is as long as their army cheers. 3 Yet so often equality becomes inferiority. The course of a story twists at triumphs and fame so easily lets a man forsake his kin. Thus pride, that most insidious illness on all earth, once again has taken its prey. Which one might be the failure, he who left with a lowered shield and sword held high or he who has to dig the graves? Tossed about is the weaker by what force; his home he has left, gained just more will to slay. What a disgrace is such work.
Missä lienee hän joka kylänsä möi, Johti vihollisen hyökkäykseen? Missä lienee hän joka veljensä verta Jalkojensa juureen vuodatti? Kuka lienee hän vailla rohkeutta, Muinoin mieli soturin? Kuka lieneekään vailla kunniaa, Katkeruuden liekin polttama? Hänkö kuullut ei teurastettavia, Omaa heikkouttaan kirosi? Hänkö palkan teoistansa sai, Rikkauden taakan kera pakeni? Taival petturin synkän taivaan alla, Luolat susien eivät suojaa anna. Pako ikuinen, et muuta nähdä saata, Taival petturin niin lohduton. Ja tiedät, silmät nuo tarkkailevat askeleita hätäisten, On maa aina nälkäisempi mitä vähemmän se saalistaa. Niin helppoa on upottaa matkaaja ja raskas lasti Kun ote hellittämätön jo etsii hautapaikkaa. [English translation:] Where might be the one who sold his village, lead the enemy for a strike? Where might be the one who by his feet shed the blood of his own brother? Who might be the one with no courage, once with heart of a warrior? Who might he be with no honour, burnt by the flame of embitterment? Did he not hear those to be slaughtered, cursing his own weakness? Did he receive a pay for his deeds, ran away with the burden of wealth? The way of a traitor underneath the darkest sky, caves of the wolves offer no shelter. A flight through forever, nothing else you see, the way of a traitor so desperate. And know that those eyes are watching every hasty step, the less the ground is hunting the hungrier it grows. So easy it is to drown a roamer and a heavy load at the expense of a firm grasp seeking a burial place.
Submitted by Pestilence — Apr 24, 2025
"Aurinko ja kuu. Syttyneet kaukana sieltä Missä lehväin suoja yllein kumartuu. Kai vuosia olen jo kulkenut Muassa metsien kansojen. Olen oppinut viisautta susilta Ja nukkunut karhujen kanssa. Yhtään ihmistä en ole kohdannut, Kylänkään liepeille sattunut. Tiedä en matkaani kotoa. Kohtalo sanelee minne johtaa tie." Kaukana tyvenessä Vehreä polku verelle johdattaa. Yllä maan, taivas kattona, Loppunsa on kaikella. "Kai vuosia olen jo kulkenut Miettien veljeni lähtöä. Kunpa tietäisin minne hän päätyy. Jumalat suojelkoot häntä matkallaan." Järkähtävät vankat kalliot. Vaeltavat kuu ja aurinko. Tuulet yltyvät, myrskyt tyyntyvät. Laivojansa aallot etsivät. "Taivaalla tähdet valaiskaa, Tulen vain minä tarvitsen. Luonnosta olen syntynyt, Edessäs' mitään pelkää en." [English translation:] "The sun and the moon. Lit so far from where the shelter of branches does bend over me. I count it as years that I've wandered amongst the folk of the woods. Wisdom I've learned from wolves and I have slept in the beds of bears. No other man I've met on my way, no village I've walked past by. I couldn't tell my way from home. Destiny dictates where my road shall turn." Far far away in the still a verdant path once leads to blood. Above the earth with heavens as vault, there is an end to all. "I count it as years that I've wandered just thinking of my brother's departure. Oh I wish I was told where he would end up. May the gods guard him on his journey." And the steady rocks stir. The moon and the sun do rove. Winds are rising, storms abate. Their ships the waves still seek. "Stars on the sky come out, only the fire I need. From the nature I have born, before thee nothing I fear."
Submitted by johnmansley — Apr 24, 2025
"Kuolee karja, Kuolee suku, Samaten itse kuolet; Vaan nimi Ei koskaan kuole, Hältä ken on hyvän saanut. Kuolee karja, Kuolee suku, Samaten itse kuolet; Yhden tiedän Mik' ei kuole: Manalle menneen maine." (Hávamál) Jo luku viimeinen saa, Surmansa kohdannut lepää sijallaan. Veljet maljan simaa nostavat, Tyhjäksi juovat nimeen vainajan. Kaunis laiva kantaakseen saa miehen rauenneen, Laskua tuonpuoleiseen se vartoo rannalla. Aseet, korut, rikkaudet matkamies saa mukaansa, Alla suuren rovion lipuu hautansa. (Ja katso! Voiko toista niin ylvästä näkyä olla Kuin hiljaisten liekkien kurotus tähtiä kohti.) Kuolemaan me jok'ikinen kuljemme; Jumalat ovat elävät valinneet. Veljemme syliin aaltojen laskemme; Jää hyvästi, sinut aina muistamme. Kunniaa ei miekka voi taltuttaa; Jumalat ovat sankarit nimenneet. Veljemme tuonen herralle luovutamme; Siis hyvästi - kunnes jälleen kohtaamme. [English translation:] "Cattle die, kinsmen die, likewise you will die; but the name will never die, of one who has done well. Cattle die, kinsmen die, likewise you will die; one I know that never dies: the fame of each one dead." (Hávamál) And so the last chapter is at hand, who faced his death now rests on his place. His brothers raise a chalice of mead and drink it empty in the name of the late. A craft so beautiful now may carry a peaceful man, on the shore it awaits release into what lies beyond. Weapons, jewels, riches the traveller is armed with, underneath a vast pyre his grave will soon be sailing. (And behold! Can there be another sight so grand than of silent flames reaching out for the stars.) Towards death we all are lead; the gods have chosen those to live. Our brother we lay on the lap of the waves; fare ye well, you stay in our hearts. Honour no sword can tame; the gods have recited the heroic names. Our brother we yield to the father of the dead; fare ye well - until we meet again.
Submitted by MetalElf — Apr 24, 2025